Suosikkikohtaukseni on Väinö Linnan mestariteoksesta Tuntematon Sotilas

Lampinen kuuli vihaisen, surahtuvan iskun, ja samassa vaikeni konepistooli. Hän kääntyi katsomaan Rokkaa ja päästi pelästyneen huudon. Hän näki, että turkislakki oli vierähtänyt Rokan päästä pois. Pää nojasi velttona konepistoolin perään ja tukanrajasta valui punainen verijuova alas poskelle.

Lampinen pudotti lippaan ja alkoi ryömiä pois. Jäätyään yksin hän menetti kokonaan itsehillintänsä ja kuvitteli henki kauhusta salpautuneena, miten vihollinen juuri nyt on hänen selkänsä takana ja ampuu sarjan häneen. Aikoessaan juuri nousta ja lähteä juoksemaan tunsi hän lujan otteen nilkassaan, ja kankeasti äänähtäen, silmät selällään harittaen hän kääntyi katsomaan.

Rokka puristi häntä jalasta ja hymyili. Mutta Lampisesta tuntui tuo hymykin kamalalta. Se oli tuskan vääristämä, ja kun veri oli tahrannut Rokan kasvot, tuntui niiden irvistävä hymy kuunvalossa niinkuin siinä olisi nauranut perkele eikä ihminen.

- Mihi sie määt?

- Ei...e...n...mihinkään.

- Käy paikalleis sitt. Mie luulin jot sie olit lähös johokii. Älä hittomää. Lippaat tyhjenööt...

Konepistooli aloitti taas. Kukaan jäljellä olevista ei enää juossut, vaan loput koettivat päästä turvaan hengen sisällä ryömien. Muutamille se onnistuikin, mutta vähäinen oli pelastuneiden joukko niistä, jotka olivat ehtineet aukion keskelle saakka.

- Tuo perkelehä se ol, tuon närreen takan. Sie hitto ammuit miul jakkooksen jasiint hyväst mie sahhaan siult puol päätä pois. Noin...noin...noin. Katso mite männöö hange sisäl. Näät sie mite hank lakoaa tuost...Et sie hitto petä Roka Anttii.